Jalavan tarina

 

Suomen vanhimmalla kaupalla on takanaan pitkä ja moninainen historia. Jalavassa on tehty kauppaa niin ruplilla, markoilla, euroilla kuin oravannahkoillakin. Nykyaikana kauppa tehdään yhä enenevässä määrin erilaisten korttien ja verkkopankkien avustuksella. Jalavan pihapiiri on aikojen saatossa elänyt ja huoneiden käyttötarkoitus on muuttunut useaankin kertaan, mutta varsinainen kauppahuone on koko ajan palvellut samassa tarkoituksessa kauppana. Sieltä, saman tiskin takaa, ovat Jalavan kauppiaat palvelleet asiakkaita nyt jo viiden sukupolven ajan. Alle kootussa kaupan historiassa yhdistyvät parhaaseen tietoomme perustuvat faktat ja perimätietona kulkeneet tarinat.

Jalavat juurtuvat Taivalkoskelle. Aika 1800-luvulta ensimmäisen maailmansodan loppumiseen. 

Rodin Jakowleff asui Pistojärvellä Vienan Karjalassa Hirvisalmen kylässä, joka sijaitsi Ohta-ja Malviaisjärven välisellä kankaalla. Rodinilla oli kolme lasta: tytär Anna ja pojat Hilvana ja Stephan. Jakowleffit olivat kauppiaita ja maanviljelijöitä. Kaikilla miehillä oli oma kauppapuoti. Rodin kuoli 102-vuotiaana ja on haudattuna Enonsuuhun.

Jalavan kaupan perusti vuonna 1883 Rodinin poika Stephan Jakowleff. Taivalkoski oli ollut perinteisesti Hirvisalmen Jakowleffien kauppareittien osa, olihan Taivalkosken sahan ympärille muodostunut asutusta ja niin ollen asiakaskuntaa. Myöhemmin Teppo-ukkona tunnettu Stephan oli alkanut puuhata maakaupan perustamista jo 1870-luvun lopulla. Vähän aikaa kauppa toimi Puolangalla, mutta siirtyi vuoteen 1883 mennessä Taivalkosken keskustaan, jonne vienan karjalaiset rakennusmiehet rakensivat yhä toiminnassa olevan kaupparakennuksen. Taivalkosken kaupasta noin kymmenen tuttua laukkukauppiasta haki tavaraa myyntiin. Jalava oli siis eräänlainen tukkukauppa ja moni kauppias kävi ”liitoilla” eli tavaraa ostamassa Jalavassa ja yöpyi matkalaisten pirtissä. Teppo-Ukko teki ostosmatkoja Pietariin säännöllisesti kaksi kertaa vuodessa.

Stephan eli ja kasvatti lapsiaan Taivalkoskella vaimonsa Hedvigin kanssa, vaimon traagiseen kuolemaan saakka. Perimätiedon mukaan Hedvig pelästyi Jalavan pihamaalla pillastunutta hevosta, kaatui ja kuoli myöhemmin päähän tulleeseen vammaan. Tarinan mukaan Hedvigin haudan ympärillä Taivalkosken kirkkomaalla on tästä syystä tukeva aitaus varmistamassa, ettei haudan lähelle pääse hevosia. Vuosisadan loppupuolella vanhalle Maankiertäjä-Stephanille iski koti-ikävä ja hän suuntasi takaisin Vienan Karjalaan vuonna 1907. Mukaansa hän otti Taivalkoskelta nuoren vaimon, 17-vuotiaan Maija Kuhan Hevosvaarasta. Toiseen perheeseen syntyi Vienan Karjalassa kuusi lasta. Kaupanpidon hän jätti tuolloin pojilleen Nikolaille ja Mikolle.

Nikolain ja Mikon kauppalupa ei saanut kunnalta puoltoa, sillä Jakowleffit olivat suosineet passittomia kulkukauppiaita. Nimismies kuitenkin osaltaan puolsi kauppaluvan myöntämistä, sillä perusteella, että kaikesta huolimatta Nikolai ja Mikko olivat kunnon kansalaisia. Näin ollen lupa heltisi ja kaupanpito alettiin nimellä N&M Jakowleff, Taivalkoski, kaikenlaisten maalaistavaroiden ja metsänotusten nahkojen osto- ja myyntiliike.

Ennen ensimmäistä maailmansotaa Nikolai hoiti kauppasuhteita laajalla alalla. Kauppaa käytiin niin Pietariin, Tukholmaan kuin Kuolan suuntaankin. Oulun torinrannassa oli Jakowleffien makasiini tukikohtana. Asiakaskunta vaihteli maankiertäjistä Ruotsin ylhäistöön; perimätiedon mukaan jopa Ruotsin kuninkaan kruunussa on Nikolain Tukholmaan toimittama helmi. Toisen perimätiedon mukaan tsaariperheen hoviasuun kuulunut kärpännahkaviitta oli valmistettu Jalavan toimittamista taivalkoskelaisista turkiksista.

Karjalassa olot muuttuivat levottomiksi ja Stephan oli ilmeisesti Jalavassa evakossa Karjalan heimosotien aikaan, mutta palasi kuitenkin vielä Vienan Karjalaan. Hänen lopullisesta kohtalostaan ei ole tarkkaa tietoa. On kerrottu, että hänet olisi ammuttu kauppansa portaille ja perhe viety Siperiaan. Toisen tiedon mukaan hän olisi kuollut perheineen nälkään sotajoukon vietyä kaupan ja maat.

Ensimmäisessä maailmansodassa Nikolai ja Mikko joutuivat Venäjän kansalaisina armeijan palvelukseen; Nikolai upseeriksi Pietariin ja Mikko Venäjän Riian rintamalle. Nikolai oleskeli ilmeisesti suurimman osan sodan ajasta Pietarin lähistöllä. Sota-ajalta on säilynyt runsaasti kirjeitä joita hän on Taivalkoskelle lähettänyt, kirjeissä neuvotaan kauppa-asioissa, kerrotaan kuulumisia ja lähetetään usein helliä terveisiä kotiväelle. Venäjän vallankumouksen lähestyessä Nikolai lähetti varoituksen Taivalkoskelle. Hän kehotti vaihtamaan kaupan käteisvarannot ruplasta johonkin vakaampaan valuuttaan, mutta Jalavassa ei otettu varoitusta huomioon. Oli vaikea uskoa, että niin suuren maan kuin Venäjän rahan arvo katoaisi. Vallankumous kuitenkin tuli, ruplan arvo romahti, ja Jalavaan jäi kolme pärekorillista täysin arvotonta rahaa.

Sotien välissä. Kauppatoiminta Taivalkoskella laajenee.

Sodan jälkeen Nikolai perheineen sai Suomen kansalaisuuden vuonna 1919. Kansalaisuuden myöntävä dokumentti on varhaisin säilynyt dokumentti, jossa mainitaan Nikolain uusi sukunimi: Jalava. Nimensä hän alkoi allekirjoittamaan viimeistään vuonna 1926 Jalavaksi. Nikolai oli valinnut uuden sukunimen siksi, koska Karjalassa kasvoi niin kauniita jalavia. Myös Nikolain poika Janne oli viimeistään 30-luvun alussa jo kiinteästi mukana kaupan toiminnassa. Hän oli yksi Koillismaan ensimmäisistä autoilijoista, tunnetusti hyvä sompamies. Rahtiliikenne oli aiemmin hoidettu merimaista ja kauempaakin hevosilla, mutta vuonna 1926 hankitulla Chevroletillä matka-ajat lyhenivät tuntuvasti. Tiet olivat kuitenkin edelleen huonoja ja Koillismaan jyrkät mäet tuottivat autoille hankaluuksia. Monesti joutuivat automiehet ajamaan tyhjän auton mäen päälle, kun matkustajien tehtäväksi jäi kantaa tavarat ylös ja lastata uudestaan autoon tasamaan alettua.

20-30 -luvuilla olot vakiintuivat jälleen siinä määrin, että Jalavassa tehtiin laajennuksia. Hyvän oravannahkavuoden ansiosta saatiin pihan laidalle rakennettua myöhemmin kirjailija Kalle Päätalonkin kirjoista tuttu toinen matkalaistenpirtti, jonka yhteyteen myöhemmin rakennettiin myös Jannen perheen asuintilat. Niihin aikoihin pihapiiriin tehtiin myös kivinavetta. Taivalkosken syrjäkylille perustettin Jalavan sivupisteitä, joita 30-luvulla oli ainakin Hutussa, Metsäkylässä, Vanhalassa, Anttilassa ja Koitilassa. 

Suvun siteet Vienaan olivat säilyneet hyvin. Nikolai oli myös noutanut sieltä itselleen vaimon, Dagmarin eli Darian. Heille syntyi kahdeksan lasta; Niilo, Pekka, Eino, Yrjö, Janne, Anni, Kyllikki ja Kalle. Lapsista Niilo ja Pekka menehtyivät pieninä kuristustauttiin. Kun Neuvostoliitossa karjalaisten olot kävivät tukaliksi, moni lähti pakolaiseksi Suomeen. Omien lastensa lisäksi Dagmar ja Nikolai huolehtivatkin Dagmarin lapsuudenperheestä, joka pakeni heidän turviinsa Karjalan levottomuuksien johdosta.  Jalavaan muuttivat silloin Darian kolme sisarusta ja äiti sekä Nikolain sedän leski Anna. Pitkäaikaiseksi karjakoksi tuli Potapoffin Martta. Anna-äiti eli Jalavassa kuolemaansa asti.

Nikolain veli Mikko ei enää sodan jälkeen juurikaan osallistunut talon töihin. Hän keskittyi sen sijaan hoitamaan kaupan sosiaalisia suhteita omalta vakiopaikaltaan elämänluukun viereltä. Ovatpa lattiaan jääneet jopa Mikon jalanjäljet kiinteän istumisen seurauksena. Suorastaan legendaariseksi on noussut Mikon vakituinen Simos-Iikan intättäminen. Ihmiset tulivat kaukaakin ja kerääntyivät matkalaistenpirttiin seuraamaan kaverusten inttämistä kuin teatteriesitystä. Yksitotinen Iikka hermostui usein, mutta yleensä Mikko sai hänet kahvikupilla tyynnytettyä. Ja kahvia saattoi kulua neljäkymmentäkin kuppia päivässä! Kalle Päätalo on kuvannut Mikon ja Iikan inttämistä Iijoki-sarjan alkupuolella.

Sotien välisenä aikana Jalavassa harjoitettiin matkalaistenpirttitoimintaa. Ihmiset tulivat laajan pitäjän eri kulmilta keskustaan ostoksille ja majoittuivat Jalavan pirtissä. Hevosille oli talli ja matkalaisille pirtti, jonka ovet olivat aina auki. Asiakas saattoi tulla vaikka keskellä yötä pirttiin, nukkua, ja suorittaa ostoksensa aamulla kaupan puolella. Viikon alussa leivottiin nisut, joita myytiin viikon mittaan kahvin kera yöpyjille. Muut eväät kulkijat toivat mukanaan ja säilöivät eteiskomeroon. Matkalaistenpirtti oli toiminnassa vielä 50-luvun alkupuolella.

Toinen maailmansota. Saksalaiset ja kenttärata.

Toisen maailmansodan aikana Taivalkoskelta lähdettiin evakkoon kaksi kertaa, talvisodan ja jatkosodan aikana. Nikolai oli hoitamassa evakuointeja, kunnes lähti itsekin paikkakunnalta. Janne toimi sotapoliisina ja hänen komeaksi kehuttu veljensä Eino oli rintamalla. Luutnantti Eino Jalava kaatui jatkosodan viimeisinä päivinä. Jannen vaimon Bertan kielitaidosta oli sota-aikana hyötyä. Hän toimi tulkkina mm. vanhempien ja sotaa pakoon Ruotsiin lähetettyjen lasten välisessä kirjeenvaihdossa. Myöhemmin hän pystyi myös auttamaan saksalaisten sotavankeja.

Sota-aika toi Taivalkoskelle saksalaiset sotilaat ja heidän sotavankinsa. Vangeilla teetetyn pakkotyövoiman avulla saksalaiset rakensivat Hyrynsalmen-Kuusamon -kenttärataa. Isokummussa oli vankileiri, jossa oli miehitetyistä maista otettuja vankeja ja saksalaisia toisinajattelijoita. Näitä vankeja tuotiin kuulusteltavaksi ja myös teloitettavaksi kirkonkylään. Monet ratatöihin pakotetut menehtyivät koviin oloihin ja paikallisten puheissa kenttärata tunnetaan yhä nimellä kuolemanrata.  

Tänä aikana Jalavan kaupparakennuksessa oli paikallisen Saksan armeijan yksikön päämaja. Saksalaiset kortteerasivat ja kulkivat eri puolilla Jalavasta käsin. Sota-ajalta on säilynyt saksalaisten piirtämä kartta, josta selviää heidän suunnitelmansa pihapiirin suhteen. Sodan yleinen kulku ei kuitenkaan mahdollistanut suunnitelmien laajamittaista toteuttamista. Lapin sodan alkaessa perääntyvä Saksan armeija jätti Taivalkosken keskustan polttamatta, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Jalava kuului säilytettyjen rakennusten joukkoon.

Sotienjälkeinen aika. Janne ja hänen jälkeläisensä.

Sotien jälkeen ja 50-luvulla kaupanteko jatkui jälleen Nikolain johdolla. Janne ja hänen vaimonsa Bertta asuivat lapsineen pihapiirin toisessa rakennuksessa. Jannen tytär Marja-Leena muistelee lapsuuttaan Jalavan tyttönä. Siihen kuuluivat ainakin heinänteko, perunannostolomat, ravustaminen ja hillassa käynti. Janne oli ahkera kalamies, joka osasi valmistaa myös herkullista poronkäristystä. Hän vastasi myös Jalavan tarinaperinteen jatkumisesta. 

Nikolai toimi kauppiaana kuolemaansa saakka 1960-luvulla. Hänen jälkeensä kauppiaaksi tuli pitkään toiminnassa mukana ollut Janne. Myös Kalle-veli palasi Rovaniemeltä auttamaan kaupan pyörittämisessä Monesti taisikin olla niin, että intohimoinen kalamies Janne oli viikot Iijoella kalastamassa ja tunnollisempi Kalle-veli pyöritti kaupan päivittäisiä toimia. Aikojen saatossa opeteltiin kuponkitarjouksiin ja muihin uusiin kauppatapoihin. Marjoja, nahkoja ja kaloja ostettiin entiseen tapaan paljon. Elintarvikkeiden myynti loppui vuonna 1983. Samalla taakse jäivät ne ajat, kun Jannelta sai siivumakkaraa tilatessaan kolmeen muhkeaan palaseen suurpiirteisesti pilkotun makkarapötkylän. 

Jannen jälkeen kauppiaaksi tuli kaupan satavuotisjuhlavuonna 1983 Jannen poika Ari Jalava, joka vaimonsa Airin kanssa alkoi haaveilla kahvilatoiminnan elvyttämisestä vanhassa matkalaistenpirtissä. Haavetta vauhditti alkava Päätalo-turismi ja vuonna 1985 Jalavan pirtissä avattiin kesäkahvila. Aluksi kahvila toimi ainoastaan Airin loma-aikoina heinäkuussa, mutta kasvavan suosion myötä kahvilatoiminta laajeni pian ympärivuotiseksi. Airin ja Arin apuna kauppakartanon arjen toiminnassa oli talonmiehen hommia hoitanut Arin Jorma-veli. Arin aikana aiemmin tehtyjä pieniä muutoksia pyrittiin palauttamaan alkuperäiseksi. Kaupan seinillä onkin säilynyt näihin päiviin asti vanhat tapetit, myös tiski on entinen.

Kahvilatoiminnan tukemiseksi rakennettiin vuonna 1997 kaupparakennuksen kylkeen uusi siipi. Kyseessä oli Arin monikymmenvuotinen haave ja ensimmäinen suurimuotoisempi tilaisuus uuden siiven kahvilassa olikin kauppiaan omat 50-vuotisjuhlat. Arin aikana Jalavan kauppiaat alkoivat jälleen kiertää kauppamatkoilla. Tällä kertaa tosin reppu oli vaihtunut pakettiautoon ja kyläkeskukset kesämarkkinoiksi. 

Tammikuussa 2014 oli jälleen sukupolvenvaihdoksen aika. Viides polvi Laura ja Mikko Jalava ottivat kaupan vetovastuun harteilleen. Mikko on kaupan perustajan Stephanin perillinen suoraan alenevassa polvessa.

2000-luvun Jalava on kauppa, kahvila, erilaisten pitojen järjestämispaikka sekä verkkokauppa. Moni kulkija on todennut, että Jalavaa ei voi sanoin selittää. Kaupan tunnelma on koettava itse.

Kirjoittaneet: Laura ja Mikko Jalava vuonna 2020

Lähteitä:

Artikkelikokoelma: ”Nyt se puhhuu miulle…” Taivalkoski Symposium 1.7.2002. Toim. Leena Viitanen ja Tarja Sirén. Julkaisijana Päätalo-instituutti.

Muistelmateos:  ”Lapsuus ja nuoruusmuistojani kaleidoskooppisesti”  Marja-Leena Kalland, julkaistu vuonna 2013 

Juhlapuhe:  Jouko Vahtolan puhe Jalavan 130-vuotisjuhlissa vuonna 2014

”Talonpoikia, kauppiaita ja herrasväkeä – Virroilta ja Vienan Karjalasta”. Sinikka Häppölä. 2011.